Lehdistö tarkoitti käytännössä minua ja kilpailevan lehden vakitoimittajaa. Istuimme oppilaiden keskellä pitkän pöydän puolivälissä vastatusten toisiamme ja olimme vähän hämillämme. Toki olin jo käynyt kättelemässä hänet ennen istuutumista. Hassua oli se, että olin viritellyt free-suhdetta myös tähän toiseen lehteen, mutta neuvottelut olivat kesken.

Mitään tietoa tilaisuudessa ei jaettu paperilla, ei edes menestyneiden oppilaiden nimiä tai taakse jääneen kilpailun esitteitä. Mutta leivos oli komea! Virallinen ohjelma oli rehtorin kolmeminuuttinen puhe. Sitten hän antoi lehdistölle tilaisuuden esittää kysymyksiä. Hetken hiljaisuuden jälkeen ehdotin, että puhumme vähän aikaa yleisiä asioita, otamme kuvat ja jaamme porukan kahtia pikku haastatteluja varten. Ettei tule kahteen lehteen ihan samoja sisältöjä.

Kuvaaminen olikin mielenkiintoista, sillä kumpikaan meistä ei ollut rutinoitunut kuvaaja eivätkä nuoret saaneet aikaan yksimielistä päätöstä hyvästä kuvauspaikasta. Juoksimme pitkässä jonossa pitkin koulua. Viimein nuoret pysähtyivät tiiliseinän eteen ja ryhmittyivät. Kannustin heitä tsemppihuutoihin, samalla kun kuvasin. Kollega seurasi toimintaani vierestä. Sen jälkeen hän siirsi ryhmää kolme metriä, että sai eri taustan, ja toimi kuten minäkin. Ja minä katsoin vierestä. Hän otti lisäksi porrasasetelmakuvan, ja toivottavasti käyttää sen.

Haastattelimme nuoria eri huoneissa. Minulla oli oikein lomake mukana, jotta sain kysyttyä kaikilta vähintäänkin samat kysymykset. Myöhemmin sain rakennettua niiden avulla tekstiä, jossa kaikki puhuvat samasta asiasta, vaikka yhteistä keskustelua ei ollutkaan.

Kilpailijan juttu tulee ulos päivää ennen minun free-juttuani. Kyllä meillä on selvästi kilpailutilanne! Mutta kun kilpailijan juttu tulee ulos, minun juttua jo taitetaan, joten siihen ei voi enää vaikuttaa. Jos sisältö on sama, niin sitten on. Nyt kummankin lehden päätoimittaja voi lisäksi verrata minun taitojani ammattilaisen taitoihin.

Kuvausideat olivat minulla tosi köyhiä. Tsemppikuvan lisäksi nappasin puolikuvat haastatelluista. Köyhää, mutta lehti kiitti kauniisti. En vieläkään ole keksinyt parempaa kuvaideaa, joten olen paitsi hidas, myös tyhmä.

Ikä tuo lisää itsevarmuutta, samoin menestys (työelämässä ja opinnoissa) ja johtajuus (kotona). Onneksi viat ilmoittavat itsestään joka päivä. Ilman niitä itsevarmuus saa aikaan vain tyhmyyden vahvistumisen.

Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu (1. Kor 10:12). Jos jonakin päivänä paasaan kokemuksen syvällä rintaäänellä ja päälle soitan totuuden torvea keuhkot puhkuen, toivon, että joku tulee ja painaa minut kiiruusti maahan istumaan. Ennen kuin kaadun koko painollani mahtavasti ryskyen.

Kirja kutsui minua, kun olin 41-vuotias. Teksti jysähti päähäni niin ankarasti, että siitä tuli ensimmäinen ja ainoa kirja, jota lukiessani olen unohtanut nousta junasta omalla asemallani.

Seitsemän veljestä ei ole sepitelmä. Se on totuus suomalaisesta miehestä, suomalaisesta luonnosta ja niiden rinnakkainelosta. Kirjasta selviää sekin, mitä suomalaiset miehet puhuvat keskenään, kun naisia ei ole läsnä. Ja paljon puhuvatkin! Muuta opetusta suomalaisen miehen sielunmaisemasta ei tarvitse saada.

Kirjan kieli on sitä suomea, jonka soisin olevan käytössä vieläkin: väkevää ja merkityksensä näköistä. Koska olemme päästäneet tuon värien kirjon käsistämme, on samantekevää, millaiseksi kieli tulevaisuudessa kehittyy.

Ahdistusta kirja herättää vain yhdessä kohdassa. Jostain syystä hallan vaivaaman pellon kuvaus on kirjassa kahteen kertaan, hieman eri versioina. En saata ymmärtää tätä seikkaa. Koska Aleksis Kivi ei ole keksinyt tarinaa, vaan se on todellisuuden kuvaus, tällaista variointia ei pitäisi olla olemassa. Tätä haavaa joudun nuolemaan joka kerta, kun kosken kirjaan.

Koska Raamattu ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on olemassa, muuta kirjallisuutta ei tarvita. Kaikki muut tekstit ovat tuuleen leviäviä kirjaimia, joita pyydystämällä voi itseänsä hetken viihdytellä, vaan ravituksi niillä ei ihminen tule.

Hupatossu ei ole monen muun tavoin tyytynyt kirjaamaan sitä, mitä hänelle on tapahtunut, vaan hän kertoo, mitä hänen päässään tapahtuu. Tätä hän tekee nähden ilmaisuissaan vaivaa, eli teksti ei ole voi ei -huokailua. Hupatossu kyseenalaistaa itsensä, mikä on hyvän ammattitaidon lähtökohta, mutta hän läpsii itseään liian lujaa. Vähempikin riittää, ja itseään pitäisi myös silitellä, kun siihen tulee syytä.

On harmi, että blogit ovat näin kuollut foorumi. Hupatossun esille ottamista asioista olisi voinut keskustella ihan naamatustenkin koko porukalla. Muutkin olisivat hyötyneet ammattiin liittyvästä pohdiskelusta.

Lähtökohtien määritteleminen journalistisessa kirjoittamisessa välttämätön vaihe, sillä se ohjaa koko muuta toimintaa. Jos se jätetään tekemättä, hyväkin teksti voi olla arvoton tai se ei istu tiedotusvälineen tavoitteisiin. Luovassa kirjoittamisessa tavoitteeseen voi suhtautua avoimemmin: selkeästä tavoitteesta teksti saa voimaa, mutta se saattaa myös rajoittaa liikaa, eikä olennainen pääse tekstiin mukaan. Luova kirjoittaja paitsi kirjoittaa, myös kuuntelee tarinaa, joka on syntymässä, eikä fokusoi sitä kuoliaaksi. Silloin hän voi saada paperille jotakin ainutlaatuisen yllättävää ja arvokasta.

Aineiston hankinta erottaa tekstilajit. Journalistisessa kirjoittamisessa aineisto on hankittava ammattitaitoisesti, laajasti ja kriittisesti. Luova kirjoittaja voi tehdä sen jopa vain sulkemalla silmänsä. Hän voi ammentaa omasta elämänkokemuksestaan, elämän kaipuusta tai yksinkertaisesti hyppäämällä tarinaan mukaan: tarinan päähenkilö saattaa olla niin voimakastahtoinen, että kirjoittajan on tyydyttävä kirjoittamaan päähenkilön ohjauksen mukaan.

Kirjoitusvaiheessa journalistin on huomioitava rajoitukset erityisen selvästi. Häntä rajoittavat jutun tavoitteen lisäksi lehden toimituspolitiikka, päätoimittajan ohjeet, ammattietiikka, lukijakunnan rakenne ja tiedontarve sekä jutun ajankohtaisuus ja uutisarvo. Luova kirjoittaja tekee hyvin, jos hän ottaa edellä mainitut seikat huomioon, mutta tekee viisaasti, jos antaa tarinan viedä ja käyttää omaa valtaansa ajoittain vain kielen stilisointiin. Toki hänen tulee olla selvillä suunnasta ja jossain määrin tulevistakin tapahtumista, sillä hänen tekstillään on oltava erittäin voimakas kaari: toisin kuin journalistisessa tekstissä loppu on yhtä tärkeä kuin alku. Pelkästään laskelmoiden ei synny mielenkiintoisia tarinoita.

Kriittinen arviointi on vaihe, josta kumpikaan kirjoittaja ei voi laistaa millään syyllä. Journalistisella kirjoittajalla on tässä helpompaa: hän voi punnita tekstiä niitä kriteereitä vasten, joita hän käytti juttua suunniteltaessa, aineistoa hankittaessa ja juttua kirjoitettaessa. Luova kirjoittaja joutuu lyömään itseään omalla kädellään. Todennäköisesti se on hänelle myös sangen kivuliasta. Tämä vaihe erottaakin harrastelijan ja ammattilaisen: ammattilainen ei jämähdä omaan tekstiinsä kohdistuvaan rakkauteen, vaan osaa katsoa tekstiä myös kylmästi analysoiden ja korjata sitä kustannustoimittajan silmin.

Tiedotustilaisuus on valmisteltava niin huolella, kuin siihen suinkin on aikaa. Tiedotustilaisuuden ajankohtaa pyritään sovittamaan medialle sopivaksi viikonpäivän ja kellonajan suhteen. Jos paikalle halutaan ehdottomasti jokin tietty tiedotusväline, soitan uutispäällikölle ja otan hänen toiveensa esimerkiksi kellonajasta huomioon.

Tiedote laaditaan samalla tavalla kuin uutinenkin, eli pääasia on otsikossa ja ensimmäisen kappaleen ensimmäisessä virkkeessä. Tiedote on sivun mittainen, ja siitä löytyy myös julkaisuvapauden ajankohta. Yhteystiedoissa on minun lisäkseni ainakin kahden johtavan tai asiantuntevan henkilön yhteystiedot. Puhelimiin myös vastataan kaikkina aikoina. Tiedotetta ei jaeta yli viikkoa etukäteen, ettei se pääse unohtumaan toimituksissa. Tärkeimmille tiedotusvälineille esitän kutsun ottamalla yhteyttä henkilökohtaisesti.

Tiedotustilaisuudessa on läsnä minun lisäkseni yhtiön toimitusjohtaja sekä kaikki asianosaiset johtajat ja asiantuntijat. Paikalla on myös sihteeri palvelemassa yllättäviä median tarpeita, esimerkiksi lisätietojen juoksuttamista.

Yhtiön edustajat on valmennettu etukäteen median kanssa toimimiseen. Heidän asenteensa on avoin ja mediaa palveleva. Kaikki mitä suinkin voidaan kertoa, kerrotaan kiertelemättä. Puhujat eivät puhu ristiin toistensa kanssa, eikä salaisen ja julkisen tiedon rajoja piirrellä uusiksi enää tässä vaiheessa. Peittely-yritykset ja epävarmuus aiheuttaisivat vain sen, että media selvittää totuuden jotain muuta kautta, mutta rumemmalla asenteella. Puhujien nimet ja tittelit näkyvät pöydällä heidän edessään olevista isoista nimikylteistä.

Tarjolla on aiemman tiedotteen lisäksi yhtiön esitteitä ja tuoreita tunnuslukuja. Kaiken materiaalin saa myös sähköisesti yhtiön internet-sivuilta. Jos joku toimittaja haluaa ne sähköpostiinsa, sihteeri ottaa hänen osoitteensa ylös ja lähettää tiedot viipymättä.

Toimittajille on varattu tuolien lisäksi pöydät läppäreitä varten sekä latauspistokkeita, jopa tavallisimpia latureita. Kokoustilan tekniikka on testattu jo etukäteen, ja siellä on hyvä gsm-kuuluvuus. Tarjolla on kahvin ja teen lisäksi yhdellä kädellä syötävää suolaista, myös laktoosittomana ja vegaaniversiona.

Tiedotustilaisuuden puheet pyritään pitämään lyhyinä. Ensimmäinen puhuja kertoo suoraan otsikon asiasta ja hänen jälkeensä sitä käsitellään yksityiskohtaisemmin, aivan kuten uutisenkin rakenne on. Tiedotustilaisuus ei kestä tuntia kauempaa, ellei media itse halua.

Mahdollista kuvaamista on ennakoitu varaamalla sitä varten hyvätaustainen paikka, mieluiten ulkona. Kuvaajien muitakin toiveita toteutetaan, jos se on suinkin mahdollista.

Henkilökohtaisten haastattelujen antamiseen on varattu aikaa tiedotustilaisuuden jälkeen.

Pappi myöhästyi tapaamisesta 45 minuuttia. Käytin odotusajan suunnittelemalla kuvauksen ja pyytämällä siivoojaa avaamaan kirkon isot rautaovet sitä varten.

Itse haastatteluun jäi vain 30 minuuttia, sillä haastattelua seuraavaa kokousta ei pappi pystynyt lykkäämään. Minulla oli 40 (neljänkymmenen) kysymyksen lista mukanani, mutta pidin sen entisestä viisastuneena piilossa ja annoin papin puhua. Tein paljon lisäkysymyksiä ja yritin saada puheeseen mukaan paikallisuutta ja konkretiaa (koska juttu tuli paikallislehteen). Koska papin puhe oli erittäin ympäripyöreää ja varovaista, turvauduin provosoimiseen ja inttämiseen. Melkein suututin papin sakastissa, urkuriharjoittelijan ulvottaessa urkuja selkäni takana!

Kuvaukseen jäi aikaa viisi minuuttia, joten en edes kysellyt papilta, mitä hän toivoisi. Laitoin hänet pitelemään kirkon ovea auki ja otin tilanteesta muutaman pysty- ja vaakakuvan. Ajattelin, etten järkytä lukijoita kovin erikoisilla kuvausjärjestelyillä. Pyysin vähän hymyä, mutta sitä ei mies parasta enää irronnut. Olen kuitenkin kiitollinen, ettei hän tuijottanut kameraa murhaavasti, vaikka saattoi ajatella niin.

Minulle tuli syyllinen olo, kun olin kiusannut kiireistä ja väsynyttä, mutta hyvin mukavaa ja pätevää ihmistä. Papin virkaa en sellaisenaan pelkää, sillä mehän olemme veljiä ja sisaria keskenämme.

Rakensin inttämisen ja vastaanväittämisen mukaan haastattelujuttuun. Eipä pääse päätoimittaja syyttämään minua kirkon puffaamisesta! Mutta annoin papin tietenkin selviytyä jutun grillauksesta voittajana. Mietinkin, olenko objektiivinen ja aidosti kriittinen journalisti silloinkin, kun olen sydämessäni virkamiehen puolella. Mitä minun pitää seurata: ammatin vaatimuksia vai omaatuntoani? Lehden linjaa en kirkollisissa asioissa tunne. Olisin voinut yhtä hyvin tehdä ikävänkin jutun samasta haastatteluaineistosta, sillä tunnen aihealueen hyvin, mutta en tehnyt. Tosiasia on, että kirkon asia on omani, vaikka en suhtaudukaan kirkkoon hampaattomasti.

Soitin haastattelun toivossa taktisesti yhdelle paikallislehdelle ja kyselin samalla kesä- tai keikkatyötä. Kuulin, että kesätoimittajaa toimitus ei palkkaa, koska listoilla on uusi vakinainen. Hienoa, että joku lisää vakinaista työvoimaa! Elättelen kuitenkin toiveita keikoista, jos haastateltava pitää kirjoittamistani kelvollisena.

Jo toisen kerran törmäsin haastateltavaan, joka ei halua tuoda omaa persoonaansa esille, vaan puhuu mieluummin pelkästään työstään, ja silloinkin hyvin asialliseen sävyyn. Yritin kyllä penkoa ja kysellä, mutta täkyihin ei tartuttu. Toisaalta on kyllä totta, että henkilön persoona on pitkälti sama asia kuin lehti, jonka kanssa hän on kasvanut koko uransa.

Yhtään jännittävää tai yllätyksellistä lausetta en siis saanut hänestä ulos. Mukavaa oli sen sijaan kuulla, että lehden kustantajana pärjää näinä aikoina perheyhtiökin.

Lopuksi täytyy tunnustaa, että meinasin tehdä emämokan. Kirjoitin juttuun lehden oikean nimen sijaan kilpailevan lehden nimen, joka on sen synonyymi, ja jota olin lukenut toisella seudulla aiemmin vuosikaupalla. Väärä nimi oli kerta kaikkiaan päällimmäisenä aivokuorella. Huomasin virheeni viime tipassa, ennen kuin lähetin tekstin tarkistettavaksi. Avustajaurani meinasi siis nyykähtää saman tien. Taitaa olla parempi, että kirjoittaa koko ajan pelko persuksissa, eikä anna hyvän kirjoittamisfiiliksen viedä itseään ulapalle.

Moni opiskelijakollega on kuitenkin ollut reippaampi ja hankkinut kesätyön toimituksesta. Niinpä minäkin viimein soitin paikallislehteen ja ilmoitin olemassaolostani. Ikäni kerroin heti ensimmäisessä virkkeessä ollakseni reilu. Kummallista kyllä, päätoimittaja ilahtui kuullessaan sen. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten viime syyskuun, kun ikäni ei ollut negatiivinen vaan positiivinen seikka (kukaan ei tosin ole sanonut minulle mitään negatiivista). Päätoimittaja selitti, että hän arvostaa toimittajassa myös elämänkokemusta – mitä ei 21-vuotiaalla yleensä juuri ole (ja toivonkin, ettei kukaan 21-vuotias ole vielä nähnyt paljoa pahaa). Tämä puhelu teki minut hyvin iloiseksi, ja päivän verran tunsin, etten ollut mustaihoinen valkoisten joukossa. Iälle, tai ihonvärille, kun ei voi itse mitään tehdä.

Lähetin päätoimittajalle juttunäytteen (version, jota ei kukaan ollut vielä opistolla editoinut) ja ottamani haastattelukuvan, jotta hän voi arvioida nykyisiä taitojani. Vaikka kesätyötä ei olekaan luvassa, koska kesätoimittaja oli jo palkattu, elän toivossa, että saan joskus näyttää kynteni lehden avustajana.

Kirjoitin tekstiä suoraan pikkuläppärille, mikä oli nopeaa. Runsaista virheistä huolimatta muistiinpanoni olivat jälkeenpäin käyttökelpoisempia kuin kynätöherrykset.

Minulla oli selviä vaikeuksia saada haastateltava avautumaan, ja jouduin tekemään paljon lisäkysymyksiä ja lopulta myös johdattelevia kysymyksiä. Asiat, jotka sain paperille, olivat konventionaalisia ja myös konventionaalisesti ilmaistuja. Minun pitää saada joskus suoraa palautetta siitä, onko haastattelukäytöksessäni jotain, joka lukitsee toisen. Yritin kyllä olla ystävällinen, kohtelias ja kiinnostunut, mutta itsearviohan ei ole juuri minkään arvoinen.

Opin myös sen, että kysymyspaperin pitää olla siisti ja kysymysten julkaisukelpoisesti ja haastateltavaa arvostavasti kirjoitettuja. Haastateltava ei napannut paperia itselleen, mutta luki sitä väärinpäin sen ollessa pöydällä.

Kuvaaminen aiheutti sisäistä epävarmuutta, mutta onneksi kuvattava antoi vihjeitä siitä, miten toivoi itsensä ikuistettavan. Otin kaksi versiota, pystyn ja vaa´an (sillä en tiennyt, kumpi tarvitaan) ja niistäkin useamman oton.

Teksti muuttui opettajan kynsissä paljon. En ollut laittanut alunperin suoria sitaatteja, sillä minusta tuntui, että haastateltava ei ollut paljoa puhunutkaan, ja niistäkin puolet oli vastauksia johdatteleviin kysymyksiini. Takauma, jonka olin laittanut imperfektiin, toimikin opettajan käsittelyn jälkeen paremmin preesensissä. Vaikka kuulostaakin epäloogiselta teoriassa! Opin myös jotain lyhyiden kappaleiden kauneudesta, vaikka ne näyttävätkin wordissä haukahtelulta.

Jouduin vielä pyytämään lisätietoja haastateltavalta, minkä tein sähköpostitse (ja tarjouduin soittamaan vastaukset, ettei hänen tarvitsisi kirjoittaa). Motivoin häntä lisävaivannäköön sillä, kuinka tärkeä julkaisu oli, kuinka innostuneita tekijät siitä ovat ja sillä, että jutuista pitää saada julkaisussa yhdenmukaiset.